Lainsäädäntö laahaa jäljessä ja estää järjestelmien kehittämistä

Ansiopäiväraha maksetaan työttömäksi jääneen tilille ilman, että hänen tarvitsee hakea etuutta taikka häntä vaivataan asiassa millään muullakaan tavoin. Sähköiset järjestelmät tunnistavat, että henkilö on jäänyt työttömäksi, tarkistavat etuuden maksamisen edellytykset sähköisesti eri rekistereistä ja laskevat etuuden määrän.

Tämä on ehkä tulevaisuutta, mutta ei vielä vähään aikaan. Esteenä ei ole niinkään tekninen kehitys tai työttömyyskassojen tahtotila kuin vanhentunut lainsäädäntö. Eikä pelkästään työttömyysturvalainsäädäntö, vaan myös ne hallinnolliset säännökset, jotka koskevat etuushakemusten käsittelyä.

Työttömyysturvalainsäädäntö on pitkälle rakennettu maailmaan, jossa työntekijät tekevät kokoaikatyötä toistaisesti voimassa olevissa työsuhteissa ja työttömyyden kohdatessa ovat aikansa kokonaan työttöminä. Hallinnolliset säännökset on rakennettu maailmaan, jossa hakemus tehdään paperille ja siihen liitetään erilaisia paperisia selvityksiä. Sen jälkeen hakemus viedään itse taikka parhaassa tapauksessa toimitetaan postilla virastoon, jossa paperin nurkkaan lyödään leima. Me kaikki tiedämme, että maailma on tuosta kovasti muuttunut. Työelämä on pirstaloitunut ja asioiden käsittely on sähköistynyt.

Työttömyyskassat saavat käyttää tulorekisterin palkkatietoja vuoden 2020 alusta lukien. Välillä kauhistuttaa, kun lukee mediasta, mitä kaikkia ongelmia tulorekisterin odotetaan ratkaisevan.

Tulorekisteri sisältää palkkatietojen osalta työnantajalle pakollisia ja vapaaehtoisia tietoja. Tulorekisterin pakolliset tiedot eivät riitä nykyisen lainsäädännön perusteella työttömyyskassoille, kun ne ratkaisevat ansioturvahakemuksia. Tämän takia työttömyyskassat joutuvat myös vuonna 2020 pyytämään hakijalta – joka pyytää sitten työnantajalta – tarkempia tietoja, esimerkiksi tehdystä työajasta, jollei työnantaja ole toimittanut näitä tietoja vapaaehtoisina tietoina tulorekisteriin. Tällöinkin tulorekisteriin toimitetut tiedot vastaavat vain osin niitä vaatimuksia, joita työttömyysturvalainsäädäntöön sisältyy.

Asiaa voitaisiin yrittää ratkaista tulorekisterin pakollista tietosisältöä laajentamalla, kehittämällä muita sähköisiä tiedonsiirtojärjestelmiä työnantajien ja työttömyyskassojen välille ja/tai kehittämällä työttömyysturvalainsäädäntöä.

Tästä pääsemmekin mielenkiintoiseen kysymykseen: Pitäisikö etuuslainsäädäntöä kehittää etuusjärjestelmän tavoitteiden perusteella vai digitalisaation hyödynnettävyyden parantamiseksi? Väitän, että nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa keskenään, eivätkä sulje pois toinen toistaan.

Työttömyysturvalaki perustuu ajatukselle, että palkansaajan ansiopäivärahaa maksetaan henkilölle, joka on ollut vakiintuneesti työmarkkinoilla. Vakiintunutta työmarkkinoilla oloa osoittaa, että on vähintään tietyn viitekauden (26 kalenteriviikkoa) työskennellyt vähintään tietyn työajan (18 tuntia kalenteriviikossa) niin, että työstä on maksettu työehtosopimuksen mukainen palkka. Työelämän pirstaloituminen on kuitenkin aiheuttanut sen, että työttömyyskassat ynnäävät kalenteriviikoittaisia työtunteja pitkiltäkin tarkastelujaksoilta, koska yhtenäisiä kokoaikaisia työsuhteita on entistä vähemmän. Lisäksi työelämä muuttuu hitaasti mutta varmasti siihen suuntaan, että työnantajat eivät enää ole kiinnostuneita valvotusta ja raportoidusta työajasta, jolloin tietoa siitä on yhä vaikeampi tuottaa.

Olisikohan tässä tilanteessa järkevää etsiä vakiintuneelle työmarkkinoilla ololle muita kriteereitä kuin työaika? Kriteereitä, jotka vastaavat muuttuvaa työelämää ja samalla helpottaisivat ansioturvaetuuksien toimeenpanoa.